Äidin kädentaidot ovat yhä läsnä arjessamme, vaikka osa neulomisen taidosta onkin vuosien varrella unohtunut. Talvella istuimme yhdessä pöydän ääreen ja päätimme neuloa säärystimet. Äiti muisti vielä, miltä puikot tuntuvat käsissä ja miten lanka kulkee sormien lomasta, mutta jotkin vaiheet olivat jo hämärtyneet mielestä. Puikkojen kokoa jouduttiin suurentamaan, jotta ne tuntuivat mukavilta käsissä. Sormien jäykkyys on tehnyt kömpelyyttä sorminäppäryyteen.

Autoin häntä silmukoiden luomisessa, ja siinä miten työ etenee kerros kerrokselta. Vaikka neulominen ei enää sujunut aivan entiseen tapaan, hetki oli lämmin ja merkityksellinen. Valmiit säärystimet kertovat nyt sekä äidin sitkeydestä että meidän yhteisestä tekemisestämme – pienestä, mutta tärkeästä muistosta, joka lämmittää sekä jalkoja että mieltä.

Yhdessä käsillä tekeminen voi olla hieno tapa vaalia muistoja ja ylläpitää taitoja, vaikka ne eivät enää olisi täysin entisellään. Neulominen tarjoaa rauhallisen rytmin, jossa on tilaa jutella, muistella menneitä ja opetella asioita uudelleen. Jokainen valmis rivi on pieni onnistuminen, joka tuo iloa ja vahvistaa tunnetta siitä, että taidot eivät ole kokonaan kadonneet.