Kaipuu ajoista, kun läheisellä ei ollut muistisairautta
Onneksi saamme yhdessä kulkea myös tässä ajassa, tänäänkin.
Omaishoitajan arki muistisairaan rinnalla on täynnä rakkautta, huolta ja usein myös syvää kaipuuta niihin yhteisiin hyviin aikoihin, jotka tuntuivat silloin niin tavallisilta. Kun muistisairaus etenee, roolit muuttuvat ja tuttu ihminen alkaa hiljalleen etääntyä, vaikka onkin fyysisesti läsnä. On luonnollista surra sitä, mitä on ollut, ja samalla yrittää löytää uusia tapoja olla yhdessä tässä hetkessä.
Kaipuun keskellä voi auttaa se, että antaa tilaa omille tunteilleen, puhuu niistä läheisten tai ammattilaisten kanssa ja vaalii muistoja esimerkiksi valokuvien, musiikin tai pienten arkisten rituaalien kautta. Menneet hyvät hetket eivät katoa, vaan ne kulkevat mukana tarinoina, jotka kantavat myös vaikeampien päivien yli.
Samalla on tärkeää nähdä, että hyvää voi löytyä myös tästä ajasta, vaikka se on erilaista kuin ennen. Pienet yhteiset hetket – katse, kosketus, tuttu laulu tai rauhallinen kävely – voivat tuoda lämpöä ja merkitystä sekä omaishoitajalle että hoidettavalle. Hyvä ei aina näy suurina tekoina, vaan usein hiljaisena läsnäolona ja turvallisuuden tunteena.
